Kuljin kaupunkin kirkkaudessa, jota voi yhtä hyvin kutsua lumiseksi usvaksi. Kävin syömässä valtavan hampurilaiset meksikkolaisessa paikassa ja vaelsin vilkaisemaan viikon elokuvaehdokkaita teatterin nurkilla. Pikku kaupunkissa mielettömän vähän tarjokkaita.

Katselen nuoria naisia kulkemassa paksuissa talvitamineissaan kadulla. Eräs neitonen oli pukeutunut paksuihin monivärisiin sukkahousuihin, joiden sävyt sopivat häneen. Olisin mielläni tutustunut tähän neitiin, mutta tyydyin vain tarkastelemaan kevään muotia.

Kevät on tulossa. Sen voi aistia joka solullaan taas kerran - kuten niin monena aikaisempana keväänä. Joskus miettiin, jos vuoden ajat olisivat pidemmän, niin nillä olisi enemmän arvoa. Mutta niitä kulkee niin monta ohitse - on kuin junan ikkunasta katselisi - ettei niitä arvosta juuri lainkaan. Pitäisi kai asua vuoden etelämantereella, vuoden Mosambiikin tasankoilla, vuoden vaikka jossain missä on ikuinen kevät ja ikuinen syksy. Tai vai sitten liikkua muuttolinnun lailla syksyn perässä mantereelta toiselle, ilmansuunnasta toiseen.

Mitä elämältäni vielä toivon. En tiedä. Olen saavuttanut kaikki ne asiat, mitä joskus halusin. Onko tämä elämäni päätepiste. Olisiko tässä hyvä lopettaa vaeltaminen vai jatkaa eteenpäin.

Yhden hyvän asian keksin tänään. Jos menet ravintolaan, missä on valtavat ulkoikkunat talvella, niin yritä istua mahdollisemman kaukana ikkunoista, ellet halua paleltua kuoliaaksi.

Mitään ihmeellistä siis ei ilmaantunut tänään elämään.